Kuten tavallista, tein lapsille ruokaa viikonloppuna. Ensin lasten mielestä hyvältä kuulostava ruoka muuttui ruokapöydässä pahaksi jo ennen maistamista... ja mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Jälleen kerran.
Tuijotan omaa lautastani ruokapöydässä, maistan omasta mielestäni tavallisen makuista makaronilaatikkoa. Tiedän, ei saisi loukkaantua lasten sanoista ajattelen. Huokaisen syvään ja pahoitan kuitenkin mieleni. Taas. Olenko tosiaan niin huono äitipuoli, että en osaa edes laittaa syötävää ruokaa?
Lasten isä patistaa lapsia syömään. Maistavat haarukallisen, ja huomaavat seuraavan epäkohdan lautasella: "yäk. ei äitikään ikinä laita meille kasviksia." Tekee mieli sanoa että nyt ette olekaan äidin luona, tyydyn kuitenkin olemaan hiljaa. Onneksi lasten isä lukee ehkä ajatukseni ja toteaa että nyt olettekin isin luona, ja kasvikset ovat terveellisiä niitä on hyvä oppia syömään.
En ole mikään suuri terveysintoilija, mutta ainakin minun lapsuudessani lautaselta on aina löytynyt edes muutama pala paprikaa ja kurkkua. Ehkäpä siis vanhasta muistista leikkaan lapsille joka kerta jotain kasvista, samalla kun teen itselleni ja miehelleni salaattia. Lasten mielestä tämä ei tietenkään käy, koska äitikään ei tee niin.
Päättäväisesti olen joka kerta laittanut muutaman palan vaihtelevia kasviksia lapsille, vaikka joka kerta se aiheuttaa närää. Tästä pääsemmekin dilemmaan. Koska lasten äitikään ei syötä lapsilleen kasviksia, pitääkö minun? Pääsisin varmasti helpommalla mikäli jättäisin sen kurkkupalan leikkaamatta, ei tarvisi keskustella asiasta joka kerta. Kuitenkin, mikäli olisivat omia lapsiani varmasti opettaisin syömään pienen määrän kasviksia pävittäin.
Olenko paha jos määrään syömään, tai edes maistamaan, kasviksia kun kerran äitikään ei niin tee? Vai olenko huono jos en lapsipuolilleni syötä kasviksia jos niitä kuitenkin pitäisin osana terveellistä ravintoa omalle lapselleni?
? ? ? ? ? ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti